Äidit vain, nuo toivossa väkevät

En ole aikoihin kirjoittanut ja sen huomaa. Kun kirjauduin blogiini, täällä oli 18 kommenttia…Hah, voi hemmetti, siis ihan silkkaa roskapostia! Käsittämätöntä, millasta siansaksaa poistin. Ei siis järjen hiventä, kaikki jostain ulkomailta tulleita ja facebookista? No, roskiin menivät!

Tilanne on ollut se, että koska äitini saa päivittäin lääkityksen kotiin, homma on jotakuinkin hanskassa. Silti, kaikesta huolimatta, minä vaan en jaksa käydä siellä. En näe mitään syytä, miksi menisin? Olen se kamala lapsi, joka vaan ei jaksa olla huolissaan omista vanhemmistaan. Ajatuskin siitä, että minun pitäisi mennä vanhempieni luokse, niin heti alkaa ahdistaa.

Äiti soittelee… Kyllä! Välillä. Millään en jaksaisi kuunnella, kun hän vaan puhuu ja puhuu, asioita, mitkä ei millään lailla minua kosketa. Olen vain korva. No, olemme kuitenkin olleet iloisia, että äiti on jokseenkin ollut kunnossa, kiitos sen, että se saamarin lääkitys kerrankin on kohillaan.

Juuri kun ollaan sillai huokastu helpotuksesta, sattui niin, että eräs sukulaismies kuoli. Iäkäs ja kovasti sairas pääsi toivomaansa ikuiseen lepoon. Kaikki ottivat sen tyynesti vastaan, toki surren ja ikävöiden, mutta niin, että se oli kaikille paras ja sitä paitsi ihan luonnollinen juttu. Äitini taas ei ottanut sitä sillai. Hänelle se oli shokki! Huolimatta siitä, että ei ollut vuosiin nähnytkään koko miestä. Hän soittelee kaikki läpi ja vuodattaa jokaisen niskaan, sen kuinka paha olla hänellä on. Ihan turha yrittää kertoa, että se oli ihan vaan helpotus, että ihminen pääsee pois kärsimästä. Ehei, äiti ei osaa, koska hän vaan “herkuttelee” aina näillä ikävillä asioilla.

Eilen hän soitti toiselle pojalleni tästä, kaatoi koko surun ja murheen kasan hänen niskaansa. Onneksi me olimme lasten kanssa jo käsitelleet asian ja lapset osaavat mammaa kuunnella. Silti, tuumasin lapsilleni, että ymmärrettekö nyt, miksi minun sairastamisesta ei saanut kertoa vanhemmilleni…. Selvisimme paljon helmpommalla ja minä sain rauhassa toipua.

Olen usein kertonut monille, kuinka lapsena minun herkkuhetkiä oli se, kun sain äitiltä kuivan ruisleivän kannikan, missä oli vähän voita päällä. Muistan kuinka söin sitä hartaudella, hitaasti ja nauttien. Ei sitä olisi nopeasti voinut syödäkkään, koska se oli niin kova. Toinen herkkupala oli lenkkimakkaran pala, mikä maistui niin hyvälle, että söin sitäkin tosi hitaasti, repien siitä sellaisia ihan pieniä paloja… En olisi halunut sen loppuvan koskaan.

Eilen tämä juttu tuli minun mieleen ja etenkin ajatus, että oliko minulla nälkä?

Äitini on nyt niin “terve” ja elinvoimainen, että soittelee kaikille ja käy isän kanssa ulkona, autoajelulla ja syömässä. Hienoa! Minusta siis ihan vilpittömästi tosi upeeta. En vaan voi sille mitään, että minä en halua olla siinä mukana. Haluan vain elää omaa elämääni. Minusta niin on paras.

Kun äitini soitti, sain kuulla senkin, kuinka ihania ne kotisairaanhoitajat ovat. Eräskin heistä oli kolmen lapsen äiti ja niin oli hyvän näköinen, ettei millään olisi uskonut, että on kolme lasta tehnyt, ei ollut punaa huulissa eikä koruja korvissa…. Oli kiva kuunnella, kun itselläni on aina korut korvissa ja punaa huulissa. Eli se on vähän niin kuin sitä, miten kamalan näköinen olen Olen siitä aina saanut kuulla, mikä minua edelleen hämmästyttää. Olen viiskymppinen ja edelleen kun meikkaan, olen välillä kuulevinani sen motkotuksen. Kuinka nainen on parhaimmillaan saunapuhtaana ja lässynlässyn.

Juttelin tänään lasteni kanssa, että harmi kun ette koskaan tavanneet tätiäni, äitini siskoa, joka on kuollut jo yli 30v sitten. Hän se meikkasi ja hänellä oli mitä ihanimpia korvakoruja, kauniita vaatteita, korkokenkiä, hänellä oli miehiä ja hän käytti alkoholia. Hänestä äitini puhuu aina niin lämmöllä…

Olen usein ihmetellyt, miten ihmiset kykenevät olemaan aina niin lojaaleja, anteeksi antavia, miksi minä en? Vanhempani ovat ihan mukavia, mutta paha myöntää, on liian paljon asioita, mitkä minua hiertää. En voi luottaa, en jaksa olla sellainen mitä he haluaisivat minun olevan. Haluan olla oma itteni. Valitettavasti en usko siihen, mitä nyt on. En halua kuulla äidin sanovan, että rakastaa minua, sillä se vaan ärsyttää.

Äiti oli siis hoidossa, nyt kotona ja kaikki on hyvin!

Kävin vanhusten palveluista vastaavan luona ja sain apua ja neuvoja. En kuitenkaan uskaltanut tehdä mitään, vaan laitoin kaiken tiedon veljelleni, joka sitten hoiti loput.

Kotisairaanhoito hoitaa äidin lääkkeet. Käy joka aamu tuomassa lääkeannoksen ja katsomassa, että kaikki sujuu. Hyvin on eka viikko mennyt. Hyvä!  Erittäin hyvä.

Äitini soitti ja oli kuin eri ihminen. Silti sain kuulla ja olen koko ajan saanut kuulla, millainen enkeli veljeni on, kun hoiti kaiken niin hyvin. Niin minustakin. Vannotin veljeäni, ettei vaan paljasta, että minä hankin ne tiedot ja kävin tapaamassa niitä ihmisiä, jotka osasivat auttaa. Silloin olisi piru merrassa. Jos ei olisi, niin olen niin tottunut siihen, että veljeni on se, joka on tähti.

Tämä olisi vaan pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Äitini kertoi, kuinka oli niin huonossa kunnossa, ettei muista mitään ajasta ennen hoitoon menoa ja siitä kun hänet vietiin. Kiva, eikä ymmärrä, että me kaikki tiedämme, mistä se johtui…

En tiedä, mutta suhtaudun aika kyynisesti kuitenkin. On kiva, kun äiti on kunnossa, mutta silti en osaa luottaa. En usko äitini vakuutteluihin, kuinka rakastaa minua ja kaikkia ihmisiä ja sitten tuli annos Jumalaa ja Raamattua. Kiitos!

Olen vaan tottunut pärjäämään ilman….

Kun kirjoitin viimeeksi, ovat asiat siitä muuttuneet. Voisin hakata päätä seinään, miten tyhmä ja sokea olinkaan! Syy, miksi äitini kaatuili, ei ollutkaan se liikkumattomuus, se ettei ole käynyt ulkona kesän jälkeen… Voi pahattu! Syy oli jälleen kerran se, että äitini lääkkeitten käyttö oli karannut käsistä. Miksi en heti sitä tajunnut? Siksi, koska minulle puhuttiin ihan kaikkea muuta. Äitini takia ei ole koskaan voitu puhua mistään niin kuin ne ovat. Sillä äitini syyttää ihan kaikesta muita, hänessä ei ole mitään vikaa. Kaatumisetkin johtuivat liukkaistaa lattioista, matoista ja kuinka aina jotain oli edessä.

Veljeni oli saavuttava paikalle, hoitamaan asioita. Koska hän yöpyy vanhempieni luona, hän näki todellisen tilanteen. Vaikkapa senkin, kun vei äitiäni yöllä vessaan ja odotti oven takana. Kuuli kuinka äiti napsi siellä lisää lääkkeitä!!! Kun veljeni tarkisti mitä lääkkeitä, niin mielialalääkkeitä, klo 2 yöllä! Joka asiasta äiti ottaa lääkkeitä ja kun ne eivät kuulemma tehoa, niin nostetaan annosta ja otetaan useammin ja soppa on valmis. Äiti on ihan koomassa ollut jo pitkään! Veljeni vei äitin sairaalaan ja selitti niin kuin asiat ovat! Sairaalasta äiti siirrettiin hoitokotiin, mistä ei pääse pois ennen kuin on toipunut ja lääkkeittein annostelu saatu valvontaan.

Kävin lasten kanssa katsomassa äitiäni, joka oli jo silmin nähden muuttunut! Käveli omin jaloin! Hoitaja otti minut juttusille ja puhui ihan suoraan, mikä on tilanne. Minusta se tuntui erittäin hyvälle, sillä kerrankin joku on ymmärtänyt, mistä on kyse! Se oli helpotus myös veljelleni, koska me tätä taistoa ollaan käyty. Lapsesta asti. Kuunneltu äitin valheita ja tiedetty miten asiat ovat. Aina on ollut jotain piilossa, jossain vaiheessa pullokin, mutta yleensä lääkkeet. Niitä on käytetty sitten niin, että seurauksista on kärsineet kaikki läheiset.

Kun äiti pääsee kotiin, isä joutuu koville. Hän joutuu valvomaan ne lääkkeet ja sehän ei äitille sovi! Vaan kun se on ainoa vaihtoehto. Se tulee olemaan vaikeata, koska äiti osaa olla hankala ja sanoa tosi ilkeesti ja etenkin syyllistää. Isä on tätä rumbaa pyörittänyt niin, ettei enää jaksa. On nyt tosi heikoilla. Siksi minä ja veljeni ollaan hänen takanaan. Minulla siihen ei ole mitään oikeuksia, mutta yritän silti tukea.

Äidilleni veljeni on se kultapoju ja siitä saatiinkiin kuulla kun siellä vierailimme. Puhui vävyllenikin miten se poika on aina ollut niin hänen perään… Äitistäni se on niin hienoa, mutta totuus on se, että äitini on ollut niin vahdittava! Veljeni on sen osan ottanut jo ihan lapsesta asti. Minä en ja se onkin ollut minun pelastus. Minä olisin halunut, että äiti olisi ollut äiti, eikä sellainen holhottava, joka saa aina tehdä mitä haluaa ja pääasiallinen tarkoitus on ollut olla sekaisin.

Yhtään en halua kuulla sitä enää, että kuinka minun tulisi ymmärtää, koska äitini on sairas! Niin sanovat, ne jotka eivät koko asiaa käsitä. Jos on sairas, on otettava vastaan hoitoa, ei mitään sekopäistä narkkaamista!

Kävin poikani kanssa vierailulla vanhempieni luona. Vein tekemääni soppaa ja ihme kumma, niin siitä ei tullut sanomista.

Sen sijaan kun istuimme siellä vajaan tunnin, niin sain kuulla valitusvirren, jonka veisasi isäni. Ymmärrän, että hän on ihan uupunut äitini kanssa, mutta koska ei halua apua, niin mikäs sitten? Äitini on siinä kunnossa, että kaatuilee. Koska ei ole ollut ulkona kuin joskus viime kesänä, lihakset ovat siinä kunnossa, ettei pysty enää liikkumaan.

KAIKKI, mitä ehdotin, tyrmättiin, isäni puolelta! Puhuin taas, ihan nätisti, kotiavustajista, palveluasuntoon muuttamisesta, rollan tuomisesta sisään. Ihan turhaan! Isäni mielestä olisi parasta kun äiti pysyisi paikallaan. No, ehotin siinä paikallaan olossakin jalkojen nostelua yms. kevyttä “jumppaa”. Turhaan. Isäni motkotti siihen malliin, etten ole ikinä kuullut. Äitiäni kävi todella sääliksi.

Minulle asia on nyt varsinainen kummitus, koska en tiedä, mitä tehdä. Pitäisikö minun muuttaa sinne, äitiä valvomaan? Tuskin?

…tämäkin vuosi!

Joulut saatiin vietettyä. Minä lasteni kanssa omineen ja vanhempani omissa oloissaan. Isäni kävi aattoaamuna meillä pikaisesti ovella. Äitini soitti ja selitti, kuinka olisi halunut mukaan, mutta isäni ei ottanut. Niin, se oli äitini versio. Isäni kertoi, ettei voi ottaa äitiä mihinkään, kun liikkuu niin huonosti, että on koko ajan kaatua. Isä ei jaksa kannatalla, saati nostella. Lupasin sitten joku päivä käydä siellä tervehtimässä.

Jokin aika sitten vanhempani soittivat. Äiti marisi puhelimessa kaikki sairautensa ja kun ei pääse mihinkään. Millään ei olisi jaksanut kuunnella, kun en voi auttaa! Siis, EN voi auttaa, koska en minäkään jaksa äitiä kannella. He valittavat kilpaa siitä kuinka, kukaan ei auta. Minulta menee hermot, kun ei tiedä mitään keinoja! Olen vuosia puhunut siitä, kuinka he olisivat voineet hakea palveluasuntoa, missä olisi helpompi kulkea, hissi olisi niin ja sitten apua saatavilla. EI käy! Olen suositellut kotiavustajaa! EI käy!

En tiedä, mitä tehdä, kun heille ei apu kelpaa, vaikka ovat sen tarpeessa!

Isänpäivänä kävimme vanhempieni luona. Olin päättänyt niin, että viemme kukat ja kortit. Laitoin aamulla viestiä isälleni, että olemme tulossa. Ihan vain nopeasti, sillä olimme sen jälkeen menossa vielä lasten isän luokse. Otin tyttäreni poikakaverinkin vielä mukaan. Minulla oli jotenkin helpompi mennä, kun oli paljon porukkaa, vaikka vanhemmilleni se on aina kauhistus. Etukäteen varoitin nuorisoa, että katotaan mitä käy, kun isäni ei millään lailla vastannut viestiini.

Minua jännitti! Siis miten voi jännittää omat vanhemmat, mutta niin vain oli. Kiitin luojaa, että kaikki lapset olivat mukanani, sillä he osaavat ottaa tilanteen paljon paremmin haltuun. Suuri yllätys oli se, että vanhempani olivatkin ihan ok, itse asiassa suorastaan ilahtuneita siitä, että tulimme. Äitikin oli tavallista paremmalla tuulella. Olin jotenkin pelännyt, ettei puhu mitään tai makaa sängyssä. No, oli sellainen äiti, josta olen iloinen. Isäni keitteli kahvia, vaikka kielsin, kun olimme menossa viel yhteen paikkaan. No, hänestä oli kuitenkin kivaa häärätä. Huomasin, että pitivät tyttäreni poikaystävästä, mikä lämmitti mieltäni. Silti mietin, etten ikinä olisi voinut itse viedä kotiini poikaystävää…. Ajat muuttuvat ja ehkä aina käyn läpi kapinaa siitä, että kasvatan lapsiani eri lailla, suoden heille enemmän vapauksia ja luottaen siihen, että he eivät ole mitään tyhmiä!

Kun olimme lähdössä, lapseni halailivat vanhempiani. Minä en ole enää vuosiin halaillut, koska en ole kokenut sitä tarpeelliseksi. En vaan koe olevani heidän kanssaan niin läheinen. Isääni olen joskus jouluisin halanut, kun on käynyt tuomassa meille jotain. Äidin halaus tuntuu jotenkin niin “ripustautuvalta”, etten oikein osaa siitä pitää. No, äitini kuitenki halasi minua, aika monen vuoden jälkeen. Hyvä. Johtunee kuitenkin hyvin paljon siitä, etten luota äitiini. Siihen, että halataan ja sanotaan kuinka rakastaa, jos kuitenkin sopivan tilaisuuden tullen saan kuulla kunniani ja että miten minua ollaan selän takana paneteltu. Siksi kaikki muu tuntuu näytelmältä…

Silti, voi olla että, äiti välillä onkin tosissaan?

Aika on vierähtänyt ja en ole viitsinyt tai jaksanut kertoa mitään. Itse asiassa minua harmittaa niin moni asia.

Vanhempani ovat saaneet elää ihan omineen. Lapseni siellä yksitellen silloin tällöin käyvät. Isäni tässä jokin aika sitten soitti ja kertoi, että oli sijoittanut rahojaan osakkeeseen??? Talosta, johon eivät itse muuta! Just! Varovasti sitten kysyin, miksi ei olisi voinut ostaa äidille ja itselleen asuntoa, missä olisi paremmat mahdollisuudet liikkua yms. Kautta rantain yritin selittää, että tarkoitin palveluasuntoa. Siis ihan kaikessa hyvässä vaan, heitä ajatellen yritin. Isäni torppasi sen heti! He eivät mihinkään sellaiseen muuta ja muuttaminen on muutenkin niin raskasta. Hyvä, he siis mieluummin asuvat talossa, missä ei ole hissiä ja missä ei ole mitään apua saatavilla.

Eilen tyttäreni oli kovasti lähdössä äitini kanssa kaupoille. Äitini oli halunut sitä jo pitkään ja tyttäreni oli ihan innoissaan, kun mamma oli niin pirteä, että menisivät katsomaan hänelle vaatteita! Kunnes isäni teki koko hommasta suden. Ilmoitti, ettei mamma mihinkään jaksa lähteä! Se sitten siitä! Isäni ajatteli jälleen äitini puolesta. Tyttäreni oli niin kiukkuinen, että samaan syssyyn paasasi minulle, että miksi vanhemmillani ei käy kotiapua, johtuu isästäni. Äitini haluaisi kyllä kotiapua, mutta isäni ei! Heille ei ketään tule!

Sillä lailla! Miten tässä sitten olisi ja eläisi. Ei sinne kukaan uskalla mennä apua tarjoamaan, kun ei vaan kelpaa. Silti ei vaan ite pärjätä! Ärsyttää kuunnella kuinka koville otti kun piti pestä ikkunat. Niin, PITI pestä! Kukaan muu niitä ei voi pestä, koska jälki ei kelpaa. Tyttäreni kävisi siellä siivoamassa, mutta kun pelkää kuollakseen, ettei se hänen siivoaminen kelpaa, isälleni.

Koitan olla miettimättä, mutta silti pelottaa, mitä tuleman pitää. Harmittaa, että kun äiti kerrankin olisi halunut lähteä ulos, niin sitä ei sallittu. Mitäs kun jonain päivänä jompi kumpi ei pääse sängystä, niin kuinkas sitten toimitaan? Minun mielestäni heidän elämänsä on ihan sukasta. En jaksaisi päivääkään moista nyhräämistä, linnoittautumista seinien sisälle ja lähes kaiken ulkopuolisen pois sulkemista!

Oho, kuukausi mennyt, etten ole ruikuttanut täällä mitään. Johtunee siitä, ettei tämä vuodatus aina niin kovin helppoa ole. Toisaalta kyllä, että saa itsensä johonkin purettua, mutta sitten se toinen puoli, että kerronhan kuitenkin äidistäni. Lapsen kuuluisi olla äitiään kohtaan lojaali ja ymmärtäväinen ja minähän en ole…

Viime viikolla tapahtui jotain ainutlaatuista. Puhelimeni soi ja näytössä näkyi, että tätini soittaa. Äitini vanhin sisko, joka ei ole minuun pitänyt enää vuosiin yhteyttä. Äitini on hänelle kertonut kuinka “paha” lapsi olen, niin mitäs sitä suotta. Siis sama tarina kuin aikoinaan minun papalle, äitini isälle, joka hyvää sydämisyyttään uskoi kaikki äitini tarinat. No, nyt kuitenkin täti soitti ja olin hiukan hämmennyksissä. Hän kyseli äidistäni, että kun se ei vastaa puhelimeen! Kerroin, että kaikki on tai ainakin pitäisi olla ihan ok. Tätini oli huolisssaan, että kun he soittavat monta kertaa viikossa ja nyt ei sitten ole viikkoon kuullut mitään ja jos on vaikka joutunut sairaalaan tms. Toppuuttelin hiukan ja lupasin ilmoittaa, jos vaikka äiti sairaalaan joutuisi. Niin ja että välitän sanaa, että soittaa ja selittelin, että kun äidillä on uusi puhelin, niin jos ei siinä näy että kuka soittaa. Siis selittelin taas kaikki asia parhain päin. En käsitä, miksi edelleen syyllistyn siihen…

Tilanne valkeni kun tyttäreni jonkun ajan kuluttua kertoi, että oli soittanut mammalle. Sanoin sitten, että olisinpa tiennyt, niin olisi voinut kertoa terveiset, että soittaa siskolleen. - He ovat riidoissa!, sanoi tyttäreni. Kiva! Olin taas niin vihainen, että melkein maailma musteni. Äiti oli taas jostain kumman asiasta suuttunut sisarelleen, sille ainoalle, jonka kanssa on vielä ollut väleissä. Ei vaan vastaa puhelimeen, kun näkee kuka soittaa. Niin, ja minä pöhkö ties monenneko kerran menin selittelemään asioita parhain päin. Tosin, enhän voi mennä sanomaan sitäkään, että äiti nyt vaan sattuu olemaan suuttunut… Asia ei kuulu minulle!